Minun ääventyyri

Mie ja minun pere aattelimma mennä meän styykale Suohmeen. Minun väsky oli punanen valkosilla pilkuilla. Mie pakkasin nesisääri, villapaita, paksut sukat ja semmosia kamppheita.

- Met lähemä nyt, mamma huusi.

Mie laukkoin alle ja menin istuhmaan piihliin ihan taakse. Raatiossa oli joku suomalainen huono kappale. Mamma istu ratissa pappa sen vieressä ja mie ja Vilma istutthiin ihan takana. Ko met olima okahneet pian tiiman niin kuului tömistys. Mamma vahinkossa käänsi rattia ja piili oli lähelä tippua vettheen. Mie ja Vilma pääsimä ulos mutta mamma ja pappa istui kiini vaikka mett kiskotthiin kaikila voimila. Viimein piili tippui vettheen ja virra veti piili veen alle.

- Apua, oli se viiminen sana mie kuulin mammalta.

Vilma alkoi itkeä ja mie yritin lohuttaa häntä mutta kyynelheet jatkoi vain virrata. Met marsitthiin vähän oikeaan suunthaan. Vähän aian päästä mie näin kyltti siinä luki “Haparanda 20”. Sinne oli pitkä matka mutta kyllä se kannatti. Met aloima marsia haaparanthaan päin. Met marsitthiin ja marsitthiin. Met marsima siihen ette tuli vyö. Mie hain jonkun hyän paikan jossa met voisima nukkua vyöksi. Vilma meni nukkuhmaan mutta uni ei tullu minule. Mie vain ajattelin mammaa ja pappaa.

Ko oli aamu mie heräsin… Missäs mie heräsin? Mie nousin jossaki sängyssä. Missäs Vilma oon? Minulla oli niin paljon kysymyksiä mutta ei mitthän vastauksia. Mie laukoin alle ja kattoin kaikissa huoneissa mutta Vilma ei ollu misshään. Mie laukkoin vielä allepäin siinä yhessä köökissä Vilma istui. Sillä oli ihan täynnä talterikki.

- Vilma meän pittää lähtä pois täälä voi olla vaarallista, Mie sannoin.

Just sillon joku vaimo tuli.

- Mie en ole vaaralinen, Vaimo sano.

- Mene istumhaan ja syö fruukosti, hään käski.

Mie menin istumhaan pöythään mutta minula ei ollu ruokahalua. Pöyälä oli paljon rukaa. Siinä oli kanamunnaa, leipää, piimää, voita, kinkkua, juustoa, maitoa, kompiaisia ja kaffia. Vaimo kysy miksi met nukkuma kuusen alla. Mie kertoin koko tarina alusta lopphuun. Ko mie olin kertonnu hänelle koko hään kysyi jos met halusimma mennä rannale. Mulla ei huvittanu mutta vilma tykkäsi ihan päinvastoin.

Ko net olit lähtehneet mie kattoin vähän ympärille. Talossa näkyi rahhaa, timanttia, rahhaa ja timanttia. Se vaimo näytti olevan rikas. Mie menin alas kellarhiin. Siinä oli kolme huonetta yhessä oli kyltti ette komero, toisessa luki pyörä ja siinä viimisessä ei lukennu mitthään. Mie menin siihen viimisheen. Ovi narisi ko mie aukasin sen, siinä haisi hometta ja ruumista. Mie en halunu mennä sinne mutta minun kroppa ei kuunellu. Ko mie tulin lähemäs mie kuulin jotaki, mie olin ihan hiljaa mutta se ääni oli poissa. Ko mie olin kääntymässä mie kuulin sitä uuvestaan mutta nyt ihan minun takana. Minulla oli paniikki ja yritin juosta pois mutta jotku kylmät käet piti minua jäljelä. Mie sain vaikea hengittää ja ajattelin ette tämä oli minun loppu. Käet päästivät ja mie kattoin ympärille. Siinä seisoi luuranko jolla oli musta pitkä huivi. Minun syän löi vähän hiljempi nyt. Luuranko tippui ette osat irtosivat sitten net lensi pitemmälle sisäle, tulit takasi, lensi sisäle ja tuli takasi. Mie uskon ette net halvaavat ette mie följaan niitä.

Oli pitkä matka ja mie näin luurankoja joka paikassa. Mutta viimein met tulima sinne missä se loppui. Siinä oli vain yks celli jäljelä ja mie en nähny mitthään luurankoja. Luut jotka oli följäny minut tänne alkoi tönästä minua celliin. Ko mie olin sisälä mie kuulin ette ovi minun takana meni kiinni. Hopusti mie pyörrähtin taakse ja sielä se vaimo seisoi avvaimet käessä. Mie tiesin ette ei voinnu tehä mitthään sille ette sillä olit net. Niin mie menin sille pienelle puusängylle ja aloin itkeä. Se vaimo vain nauroi. Ko hään menit niin mie kattoin ympärille. Sillon mie näin sen. Siinä yhessä seinässä oli pikkunen reikä. Mie mahtuin sinne niin mie alkoin konttata. Sillä aikaa mie hunteerasin missäs Vilma oon. Attele jos se ki oon cellissä?

Mulla alkoi tulla nälkä. Mie olisin tarvinnu syä fruukosti. Vähän ajan päästä mie kuulin jotaki mun takana. Katto alkoi römähtää. Mie konttasin niin hopusta ko meni. Minun pää löi siihen kiviseen katthoon. Kaikki tuli valkeaksi ja mie heräsin. Mun yläpuolella seisoi joku hassu olento. Se näytti kaniinilta mutta sillä oli vain yks silmä ja se oli punanen. Ko mie nostin päätä mie näin viellä sata kaniinia ja kaikki eri färiä. Siinä oli musta, kultaa, roosaa, vihriäinen ja väriä joka mie en ees tuntenu. Oli kuuma ja mie aloin hikkoila. Kaniinit käveli lähemäs ja nuolit suitten ympäri. Se issoin punanen seisoi minun yläpuolella ja tippui liiva minun pääle. Yhtäkkiä mie kuulin jotaki. Vilma. Mie kattoin äkkiä taakse ja näin vilman. Kaniinit vetivät hänet taaksepäin kattihlaan. Mulla tuli raivo kohtaus ko mie näin tätä. Mie hyppäsin ylös ja löin pää punaseen kaniiniin ette se tippui sitten mie laukkoin kaikkitten muitten kaniinien ohi samalla ko mie huusin Vilmaa. Ko mie olin perillä niin kaikki kaniinit olit muotustunu kaaroksi ja kaikki näyttivät vihasilta. Kaikki paitsi se punanen kaniini koska se oli vielä makkaamassa.

Kaniinit aloit kävellä minua vasthaan ja oli justhiinsa hyökkäämässä ko mie näin mamma ja pappa. Minun kyynelheet tulivat ja mie osotin Vilmaa, mutta se ei ollu siellä ennään. Vilma oli päässy poies ja laukkoi mammale ja pappale päin. Mamma alkoi laukoa Vilmaan päin mutta pappa seisoi jäljelä suuppa käessä ihan valkea kasuessa. Kaniinit olit kääntyny papan päin ja nauroi koska sillä olit tippunu housut. Sillon mie otin minun mahollisuus ja laukkoin mammale ja Vilmale. Mamma kantoi Vilmaa ja mie sain rihjata pappaa. Ko met olima laukkonu kauon niin tulima yhteen luohlaan.

Met törmäsimmä johonki pehmeään ja se oli karvanen. Vilma huusi ette se olento heräsi ja sillon mie näin iso karhu. Se oli tosi söpö mutta sitä kaniinit ei tykkäny. Net kaniinit jotka olivat jaakanheet meät laukkoi pois huutaen. Se karhu kattoi meitä sitten se pani tupsuhäntä maahan ette met voisima tulla sen pääle. Ko kaikki olit sölässä karhu laukkoi niin ette mie melkein tippui. Viimetipassa mie sain kiinni karvasta ja vein ylös minua.

- Mie luulin ette tet hukkuitte, mie sain esille.

- Piili vain jatkoi ajjaa veen alla ja viimein met olima jossaki luolassa, mamma huusi takasi.

Nyt oli semmonen tilaisuus ette vain nautita. Tuuli puhalsi minun kasuvhiin ja karva lämmitti ihanasti minun jalat. Yhtäkkiä tuli tosi valosaa. Minun silmät kävivät kipeää. Vähän ajan päästä mie osasin aukasta silmät. Se oli se paras näkö koko minun elämässä. Linnut vihelsivät ja ulkona oli ihanan friski ilma. Met hyppäsimmä pois sölästä ja mie tunsin miten ihanan pehmeä maa siellä oli. Met olima tullut johonki missä oli tosi monta karhuja. Kaikki ihan karvasia ja pehmeitä. Olit karhuunpenikkoja jotka leikkit ihanasti pörhösillä.

- Nyt mie kyllä halvan lähtä kotthiin, mamma sanoi.

Met saimma tulla karhun sölkään sitten mie kääntyin vilkuttamaan mutta sillon mie näin se vaimo...